Suomen perusterveydenhuolto yskii, mutta tähän on olemassa myös lääke

Jos satunnaiselta suomalaiselta kysyttäisiin hänen mielikuvaansa nykyisestä julkisesta perusterveydenhuollosta, hän todennäköisesti listaisi ongelmiksi hankaluuden päästä lääkärille sekä sen, että häntä hoitava henkilökunta vaihtuu joka kerta eikä tunne hänen taustaansa. Toisin sanoen hoidon saatavuus ja jatkuvuus ovat heikkoja. Kansalaisen näppituntuma on tässä suhteessa oikeassa, sillä myös tutkimustulokset osoittavat, että perusterveydenhuollon taso Suomessa on laskenut.

Syitä perusterveydenhuollon ongelmiin on varmasti monia, mutta on tosiasia, että vuosina 2000–2020 perusterveydenhuoltoon käytetyt resurssit ovat junnanneet paikallaan samalla, kun terveydenhuollon kokonaiskulut kasvoivat yli 60 %. Heikot resurssit vaikuttavat eittämättä hoidon laatuun. Perusterveydenhuollon lääkäreillä ei ole riittävästi aikaa tehdä perustyötään eli vastaanottaa potilaita. Sen sijaan liian iso osa työajasta kuluu hallinnollisiin tehtäviin, reseptien uusimiseen ja erilaisten lausuntojen antamiseen. Kestämätön työtaakka väsyttää lääkärit, minkä vuoksi henkilökunnan vaihtuvuus on suurta. Perusterveydenhuolto pyöriikin pitkälti vastavalmistuneiden tai harjoittelevien lääkäreiden voimin. He pätevöityvät julkisella puolella ja jatkavat uraansa joko erikoissairaanhoidossa tai yksityisellä sektorilla. Kun lääkäreitä on potilaiden määrään nähden liian vähän ja vaihtuvuus on suurta, on mahdotonta taata hoidon jatkuvuutta – eli sitä, että lääkäri tuntee potilaansa ja potilas hoitavan henkilökunnan.

Kuva 1. Perusterveydenhuoltoon käytetyt resurssit ovat pysyneet samoina, vaikka terveydenhuollon kokonaiskulut ovat kasvaneet yli 60 % vuosina 2000-2020. Lähde: THL TILASTORAPORTTI 18/2023

Vuonna 2022 professori Juha Auvisen johtama selvitysryhmä esitti omalääkärimallia ratkaisuksi perusterveydenhuollon ongelmiin. Mallin keskeisenä ajatuksena on varmistaa, että kansalaiset asioivat aina saman tutun omalääkärin tai -hoitajan kanssa. Tämä edellyttää selvästi lisää yleislääketieteen erikoislääkäreitä, joiden ammattitaito riittää laadukkaan ja jatkuvan hoitosuhteen ylläpitoon. Hyvinvointialueiden kannattaa houkutella näitä osaajia riittävällä palkkauksella ja hyvillä työoloilla, sillä tutkimukset osoittavat, että esimerkiksi Norjassa käytössä oleva omalääkärimalli vähentää pitkällä aikavälillä mm. kuolleisuutta, liitännäissairauksien ja komplikaatioiden riskiä sekä terveydenhuollon kokonaiskustannuksia.

Norjassa käytössä oleva omalääkärimalli vähentää pitkällä aikavälillä mm. kuolleisuutta, liitännäissairauksien ja komplikaatioiden riskiä sekä terveydenhuollon kokonaiskustannuksia.

Omalääkärimalli ei ole Suomessa mikään uusi keksintö. Vielä 1990-luvulla saatiin loistavia tuloksia ns. väestövastuumallilla, jossa tietty osuus väestöstä oli jyvitetty tietylle terveyskeskuslääkärille. Asiakkaan näkökulmasta tämä tarkoitti käytännössä omalääkäriä. Jo aiemmin 1980–1990-luvuilla tehdyt oma- ja perhelääkärikokeilut osoittautuivat onnistuneiksi. Positiivinen kehitys kuitenkin romutettiin 2000-luvulla, kun lääkäreiden väestövastuut kasvoivat aliresursoinnin vuoksi kestämättömiksi.

Vantaa-Keravan hyvinvointialueella on pilotoitu omalääkärimalliin perustuvaa omatiimimallia, ja tulokset ovat lupaavia. Mallin perusajatus on, että jokainen hyvinvointialueen asiakas kuuluu tiettyyn terveysasemaan ja siellä tiettyyn tiimiin. Tiimi koostuu sopivassa suhteessa sekä kokeneemmista että uudemmista lääkäreistä ja hoitajista. Tiimi voi tarvittaessa konsultoida myös muiden ammattiryhmien edustajia. Tässäkin mallissa hoitava lääkäri tai hoitaja saattaa kuitenkin vaihtua, mikä ei välttämättä luo potilaalle aivan samaa turvallisuuden tunnetta kuin silloin, kun vastassa on aina sama tuttu henkilö.

Omalääkärimallin jalostettu versio on niin sanottu ammatinharjoittajamalli, jossa lääkärit ja hoitajat muodostavat hyvin pieniä vastaanottoja ympäri hyvinvointialuetta. Nämä vastaanotot voivat toimia lääkäreiden omissa tai hyvinvointialueen vuokraamissa tiloissa. Kun asuin työni vuoksi Skotlannissa 2010-luvun lopussa, rekisteröidyin paikallisen julkisen terveydenhuollon (NHS) asiakkaaksi. Samalla minun täytyi kirjautua kotiani lähimmän pienklinikan asiakkaaksi, jossa minulle – samoin kuin muille maahanmuuttajille – tehtiin heti terveystarkastus. Mikäli tarvitsin terveydenhuoltopalveluita, menin aina samalle läheiselle omalääkärille, josta minut olisi tarvittaessa ohjattu erikoissairaanhoitoon. Mallin selkeänä etuna on palveluiden saavutettavuus. Esimerkiksi oman kotikaupunkini Vantaan kaltaisessa kaupungissa ammatinharjoittajia olisi todennäköisesti kattava verkosto jokaisessa kaupunginosassa. Malli myös vähentäisi terveyskeskusten, sairaaloiden ja päivystyksen painetta, sillä tänne voitaisiin ohjata vain kiireellisempää ja vaativampaa hoitoa tai perusteellisempia tutkimuksia tarvitsevat potilaat. Ammatinharjoittajamallia testataan nyt Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueella, ja sen tavoitteena on parantaa perusterveydenhoidon laatua ja saavutettavuutta kustannustehokkaasti.

Omalääkärimalli tarjoaa tutkitusti toimivan ja kustannustehokkaan ratkaisun – nyt tarvitaan vain poliittista tahtoa sen toteuttamiseen.

Edes loistava omalääkärimalli ei kuitenkaan pelasta suomalaista perusterveydenhuoltoa, jos sen resursseihin ei panosteta riittävästi. Hyvinvointialueiden rahoitus tulee siirtymäajan kuluessa perustumaan yhä enemmän alueen väestörakenteen sekä sosiaali- ja terveydenhuollon tarvetekijöiden perusteella laskettuihin teoreettisiin kuluihin. Tämä rahoitusmalli ei varsinaisesti kannusta parantamaan hoidon jatkuvuutta ja laatua, sillä mitä sairaampaa väestöä hyvinvointialueella asuu, sitä suuremmaksi valtionosuudet kasvavat. Onkin korkea aika kehittää hyvinvointialueiden rahoitusta suuntaan, jossa parantuneesta hoidon jatkuvuudesta palkitaan. Rahoitus voisi perustua osittain esimerkiksi hoidon jatkuvuusindeksiin (COC-indeksi). Samalla tarvitaan kipeästi lainsäädännöllisiä uudistuksia, jotka helpottavat esimerkiksi reseptien uusimista ja vähentävät lääkäreiden hallinnollisia velvollisuuksia keventäen siten perusterveydenhuollon lääkäreiden työtaakkaa. Valtakunnallisesti on huolehdittava myös siitä, että yleislääketieteen erikoislääkäreitä koulutetaan riittävästi hyvinvointialueiden kasvaviin tarpeisiin.

Suomen perusterveydenhuollon pelastaminen vaatii sekä rakenteellisia uudistuksia että riittäviä resursseja. Omalääkärimalli tarjoaa tutkitusti toimivan ja kustannustehokkaan ratkaisun – nyt tarvitaan vain poliittista tahtoa sen toteuttamiseen.